Viime aikoina, ehkä vasta muutaman kuukauden aikana olen tajunnut miten yksinäinen nykyään olen. Olen ennenkin kokenut yksinäisyyttä, joten tunne on tuttu. Viime kerralla yksinäisyyttä kokiessani tunsin sitä ollessani seurassa. Minulla on aina ollut seuraa, eikä sen saaminen ei ole koskaan tuottanut minulle vaikeuksia. Paitsi nyt. Ennen minulle aiheutti yksinäisyyden tunnetta se, että hengenheimolaisten löytyminen oli vaikeaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa elämässäni koen olevani melko yksin, vaikka olenkin löytänyt niitä sydänystäviä elämääni. He elävät nyt ruuhkavuosiaan, kuten minäkin. Life gets in a way, literally.
Mielestäni ystäviä ja seuraa on monenlaisia. Toisten kanssa keskustelut ovat heti syvällisiä ja pohdiskelevia, kun taas toisten kanssa yhteisiä juttuja ovat samankaltainen huumori ja nauraminen vedet silmissä. Toisten kanssa yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat yhdistävä tekijä, kun taas joidenkin kanssa elämäntilanteet ovat synkassa.
Äitiys ja vanhemmuus ovat synnyttäneet tällaisen uuden elämänalueen, josta minulle ei ole löytynyt juurikaan ystäviä. Osittain siksi, että tuoreen vauvan vanhempina ei vain yksinkertaisesti kykene normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen lapsen ensimmäisten kuukausien aikana, mutta myöskin sen takia, ettei tuttavapiiristä valmiiksi löydy muita perheellisiä.
Ensimmäisen lapsen kohdalla yksinäisyys ei ehtinyt minuun iskeä, sillä opiskelimme molemmat mieheni kanssa, joten aikataulumme olivat joustavia: näimme toisiamme ja lisäksi elämässämme oli myös muita aikuiskontakteja päivittäin. Nyt toisen lapsen kohdalla ovat asiat olleet eri tavalla, kun mies tekee 10-tuntisia päiviä ja ystävänikin ovat siirtyneet opiskelijaelämästä työelämään. Minun päivittäinen annos aikuiskontakteja yleensä sisältää hyvät huomenet ja vuorokauden kaksi viimeistä tuntia ennen yöunia, joka sekin välillä tulee käytettyä televisiota katsellen. Viikonloput onneksi tulee vietettyä perheen kanssa pääasiallisesti, joten voimme myös mieheni kanssa jutella muutenkin kuin television äärellä.
Arkena yksinäisyys kuitenkin vaivaa minua. Olen hirveän laiska (lue. väsynyt) käymään missään äiti-lapsi-kerhoissa, mutta niihinkin olen jopa nyt raahautunut, jotta saisin edes jonkilaista aikuisten seuraa päivisin samalla kun nuorimmainen touhuaa vertaistensa kanssa. Meidän naapuruston äidit ja isät vaikuttavat oikein mukavilta ja heidän kanssaan on välillä ihan kivaa jutella niitä näitä.
Mutta siinäkin seurassa oloni on yksinäinen, sellaisella samalla tavalla kuin silloin aikaisemminkin. Vaikka olen jo huimaa vauhtia lähestymässä kolmeakymmentä on seurani kerhoissa auttamatta kymmenen vuotta vanhempaa. Saatan olla siis hyvinkin eri sukupolvea kuin ne muut kanssaäidit ja kieltämättä sen huomaa muun muassa puheenaiheista ja kiinnostuksenkohteista.
Väitän olevani hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin ja osaan kyllä tarvittaessa jutella niitä näitä, mutta kaipaan kovasti sellaista syvällisempää yhtäläisyyden tunnetta seuraltani. Totuus vain on se, että minun vertaiseni ovat suurin osa tällä hetkellä työelämässä tai maailmalla muuten, joten yksinäisyys voi vaivata vielä hyvinkin pitkään. Kaipa yksinäisyys on yksi ruuhkavuosien negatiivisista sivutuotteista. Veikkaan, että myös työelämässä voi kokea yksinäisyyttä, oli sitten seurassa tai seuratta, vai mitä mieltä olette?
On jotenkin todella vaikeaa myöntää, että on yksinäinen. Mietin pitkään, että laitanko näin aiheeltaan masentavan postauksen julkiseksi, mutta sitten ajattelin, että ehkä siellä ruudun toisella puolen on muitakin yksinäisyyttä tuntevia ja kokevia, joille tästä voi olla jotakin henkistä tukea. Yksinäisyys on kuitenkin hyvin yleinen ongelma. Yleltä itseasiassa tuli vähän aikaa sitten dokumentti yksinäisyydestä Suomessa (ehkä löytyy vielä Areenasta?) ja siinä kerrottiin, että joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä. Se on aika paljon eikö vain? Myös Ronja Salmi ohjelmassaan Mitä ajattelet Ronja Salmi? eräässä jaksossa pohdiskelee ystävyyttä ja yksinäisyyttä, suosittelen tsekkaamaan, mikäli ajankohtaiset asiat kiinnostavat!
Uskon kuitenkin, että yksinäisyys on omalla kohdallani vain hetkellistä. Nyt kesällä suurin osa ystävistäni ja tutuistani ovat kesälomillaan, joten näkemisiä voidaan järjestää ehkä hieman helpommin verrattuna muihin vuodenaikoihin. Olen huomannut, että myös sosiaalisen median ja bloggaamisen kautta voi tutustua uusiin ja mukaviin, samassa elämäntilanteessa, samoista asioista kiinnostuneisiin ihmisiin. Optimistisin tunnelmin siis eteenpäin!
In these few months I have experienced loneliness in a new way. Becoming a mother the second time and living the everyday life with small kids is definitely isolating. Don’t get me wrong, I have friends that I care about and they care about me. It’s just that we are all living in very different times and places in our lives right now: I’m home with the kids most of my time and my friends are working their butt off with their careers at the same time. Thus it means I need to find some company that shares the same crazy life with kids that I do and then see my other friends whenever I’m not in a role of mother and they have free time from their busy schedules. Because great friends do stick around even though you sometimes spend less time with them <3
You would think that finding another mother as a friend is easy. No it’s not. At least for me, I need to find a common ground in addition to being mothers. Even a mother with older kids differs from the mothers who are suffering from sleepless nights and babies’ teething… What I personally hope from a company of other mothers is that we share another interest in life that is common to us, thus we don’t always need to talk about the tiring and sometimes even boring life of being a mother. Because we are more than just mothers. And I’m not trying downsize motherhood at all. I don’t know if I’m being too choosy and spoiled with my hopes, what do you think?
