Beneath

Mitä minulle kuuluu? Itkua, ikävää ja itsetutkiskelua

Kun kirjoitin tuon otsikon, pohdin hetken itsekseni, että onko tässä nyt sellainen keltaisen lehdistön tasoinen klikkiotsikko, mutta ei. Ei ole, vaan ihan minun todellisia tuntemuksiani kuvaileva otsikko. Minun todelliset tunteeni viimeisimmästä työvuodesta.

Eli mitä minulle oikein kuuluu työrintamalla?

Viimeinen vuosi on ollut rankka, mitä tulee työssäoloon ja -rintamaan. Kesän 2020 aikana minun piti aloittaa uudet opinnot, jotka mahdollistaisivat askeleet lähemmäksi unelmieni ammattia, mutta jotka kuitenkin päättyivät ennen kuin ehtivät edes alkamaan. En halua tarkemmin avata syitä miksi näin kävi, koska se ei ole olennaista ja olen päässyt asiasta jo yli.

Opiskelun mahdottomuus kuitenkin tarkoitti sitä, että töihin olisi mentävä. Harmikseni kesää edeltänyt työpaikka oli jo täyttänyt paikkani (ihan ymmärrettävää), joten jouduin lähettämään työhakemuksia ja hakeutumaan työhaastatteluihin viikkoa kahta ennen kuin lukuvuosi ja uudet mahdolliset pestit alkaisivat.

Hyvin kävi ja minulle tarjottiin työtä jopa kahdesta eri paikasta, joista jouduin tekemään vaikean valinnan niiden välillä, mutta mieluummin tietysti niin päin!

Mistä kaikki alkoi?

Syksy ja lukuvuosi alkoi hyvin ja alkuun kaikki olikin mielenkiintoista ja uutuuden viehätys kantoi, vaikka työn sarkaa riitti. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin pienistä asioista, ettei sopeutumiseni ollutkaan edennyt niin helposti kuin mitä aiemmissa työpaikoissa. Koin olevani aivan erilainen työntekijä, kuin mitä minulta odotettiin. Työhaastattelussa kehuttu innokkuuteni sekä kehitysmyönteisyyteni lytättiin heti ensimmäisissä tiimipalavereissa ja nuoruuttani pidettiin naiiviutena ja asiantuntijuuttani kyseenalaistettiin. Ketään ei pahemmin kiinnostanut erityisosaamiseni asioissa, joissa niistä olisi voinut olla hyötyä.

Melko nopeasti opin, ettei mielipiteilläni ollut väliä kollegoilleni. Muutoksia tai kehitystä hyväksytty, toisin kuin aiemmissa työpaikoissani uudet ideat olivat öljy, joka piti rattaat pyörimässä.

Sen lisäksi, että opin pitämään suuni kiinni ja hyväksymään tappioni työni kehittämisen saralla, huomasin, että saatoin myös joutua tekemään omien työtehtävieni lisäksi myös kollegani töitä. Olenkin joskus saattanut mainita, olevani melko tehoton sanomaan EI tai osoittamaan rajallisuuteni, niin voitte vain arvata miten tässäkin kävi. Kevääseen mennessä minusta tuntui, että töihin raahautui vaan kuori entisestä minusta. Sinnittelin loppuun, koska tiesin, että työsopimus oli määräaikainen ja pääsisin pian pois vaikeasta tilanteestani. Mutta eihän tuollainen ole ollenkaan hyväksyttävää. Ei kenenkään tulisi pinnistellä hamaan tappiin asti. Itse kuitenkin olisin tuntenut luovuttavani, jos olisin vain lähtenyt vaikeasta tilanteesta, vaikka ei se tietenkään niin olisi ollut.

Mitä ikävöin eniten?

Korona-aikana moinen tilanne voi kuitenkin tuntua yksinäiseltä ja sellainen päivittäinen vertaistuki, johon olin tottunut, oli aivan mahdoton ajatus. Kadehdin muiden työparien onnistuneita ”matcheja” ja hyvää yhteistyötä. Minullakin oli kokemusta sellaisesta aiemmilta työpaikoiltani ja tiesin myös ansaitsevani sellaista jatkossakin.

Itkin ja surin työtilannettani todella paljon ja pohdiskelin, että olisiko sittenkin pitänyt mennä opiskelemaan tai ottaa se toinen tarjottu työpaikka vastaan. Olisiko elämä ollut helpompaa niin? Ehkä vähän, mutta toisaalta uskon, että jokainen mutka elämässä tulee vastaan tarkoituksella. Jotkin mutkat ovat ikävä kyllä turhan pitkäkestoisia!

Jos jotain hyvää pitää edellisestä työpaikasta sanoa, niin olen iloinen, että koronasta huolimatta sain tutustua muutamaan hyväänkin ihmiseen, joiden avulla jotkin päivät töissä tuntuivat hieman kevyemmiltä. En ollut kokemusteni kanssa sentään aivan yksin.

Ikävöin todella paljon entistä (toimivaa) työyhteisöäni ja sen toimintatapoja. Sinne jäi monta hyvää kollegaa, joita uskallan jopa kutsua ystävikseni. Tottakai jokaisessa työpaikassa on aina jotain kehittämisen varaa, mutta siellä sentään oltiin kehitysmyönteisiä ja kauaskantoisia. Vertaistuki ja yhteishenki oli lämmintä ja vuorovaikutuksellista, kollegoiden välillä vallitsi kunnioitus ja tasa-arvoisuus. Voisin jopa väittää, että nämä ovat niitä hyvinvoivan työyhteisön kulmakiviä.

Mikäli opettajan työhön tulen vielä palaamaan vanhempainvapaani jälkeen, on toiveissani päästä samaan tai ainakin samalla mentaliteetilla toimivaan työyhteisöön kuin entinenkin.

Mitä tulevaisuudessa?

Nyt minulla on kuitenkin sellainen tunne, että minun on hyvä ottaa sellaiset 1,5-2 vuotta etäisyyttä työelämästä, tehdä hieman itsetutkiskelua ja pohtia, mitä haluan ammattiminältäni.

Mitä haluan tehdä, kuka haluan olla, mitä haluan saavuttaa ja erityisesti, millainen työ pitää minut onnellisena ja tyytyväisenä mahdollisimman pitkään?

Kuten ehkä olettekin huomanneet, olen jo jokin aika sitten todennut (opettajatöiden ohella) että valokuvaus on yksi tapa minulle ilmaista itseäni ja samalla myöskin sellainen homma, mitä tykkäisin tehdä enemmänkin.

Sitä en vielä tiedä pystynkö tekemään sitä kokoaikaisena, mutta ainakin osa-aikaisena se on täysin mahdollista!

Nyt kuitenkin raskauden viimeisellä kolmanneksella ja todennäköisesti myös vastasyntyneen kanssa joudun hieman vetäytymään myös valokuvaajan työstäni.

Ensi keväänä sitten jatkan niissä hommissa taas!

Oletko jo lukenut Mitä minulle kuuluu?-juttusarjan ensimmäisen osan? Voit lukea sen täältä. Ensi viikolla, sarjan seuraavassa osassa kirjoittelen parisuhteen kuulumisia! Voit seurata minua myös Instagramissa tai Facebookissa, minne päivitän jokapäiväisiä kuulumisia sekä ilmoitukset uusimmista artikkeleista!

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: