Mitä minulle kuuluu? Kymmenen aviovuoden jälkeen
Mitä minulle kuuluu?-juttusarjan kolmas osa pyörii parisuhteen ympärillä. Meillä tuli mieheni kanssa viime kesänä avioliiton solmimisesta kuluneeksi kymmenen vuotta. Yhtä ollaan kaiken kaikkiaan pidetty pian kolmetoista vuotta, huh.
Silloin vuonna 2011 juhliessamme pieniä häitämme me ajattelimme, että sitten kymmenen aviovuoden jälkeen juhlitaan isommin meidän parisuhdettamme.
Kiitos koronan ja myöhemmin myös raskauden, isot tai edes keskikokoiset juhlat saivat luvan odottaa. Älkää ymmärtäkö väärin, tämä raskaus ja kolmas lapsi oli toivottu ja oikein tervetullut tähän väliin, tai vaikka vuottakin aiemmin, mutta minulle tehty reduktioplastia ja korona tosiaan muokkasivat perheenlisäyssuunnitelmiamme ja siksi vauva sai tulla ennen kuin juhlistaisimme isommin avioliittoamme. Elämä tulee joskus ‘tielle’, kirjaimellisesti!
Kuten jo totesin lähes vuosi sitten, korona-aika ja tiiviimpi yhdessäoleminen on tehnyt parisuhteellemme hyvää ja olen siitä kovin kiitollinen. Me tykkäämme viettää aikaa toistemme kanssa, sekä kaksin että perheenä. Tiedän varsin hyvin, että tilanne voisi olla vastakkainen.
Vuosien varrella olemme tietystikin kohdanneet kaikenlaista, niin iloja kuin pettymyksiäkin, mutta meistä on näiden vuosien aikana hioutunut aikas toimiva tiimi, vaikka itse sanonkin.
Vitsinä toteaisin, että meidän horoskoopit nyt vain sattuvat olemaan ‘match made in heaven’, mutta oikeasti olemme kyllä kasvaneet yhdessä niin monen monta vuotta, kokeneet niin paljon ja oppineet toisistamme kaikenlaista. Ja siltikään toista ei voi pitää itsestäänselvyytenä.
Viime kesänä meille tuli siis kymmenen aviovuotta täyteen. Olimme jopa niin lähellä toteuttaa suunnitelmamme 10-vuotishääpäivän juhlistamme, että pyytelin tarjouksia eri cateringfirmoilta, baarimikoilta ja valokuvaajilta. Lisäksi olin jo tilaamassa hääkakkua ja juhlatelttaa. Myös juhla-asuni etsintä oli alkanut. Tarkoituksena oli siis juhlia hääpäiväämme uuden kotimme takapihalla, koska mikäs sen parempi lokaatio juhlistaa meitä? No, kyllä alkuperäisissä suunnitelmissa taisi vilahtaa myös jokunen kartanon puutarhakin, eikä ne nyt vieläkään ole aivan poissuljettuja. Hintaluokka on kyllä sitten aivan eri, haha!
Onneksemme emme olleet kuitenkaan ehtineet lyömään lukkoon sopimuksia eri toimijoiden kanssa, kun korona-tilanne päättikin sitten vielä jatkua ja välillä pahentuakin.
Miten sitten loppujen lopuksi vietimme kymmennettä hääpäiväämme?
Varasimme hotellihuoneen juhannukseksi Helsingistä St. Georgesta sekä illallisen Il Bucatinosta. Saimme nauttia hyvästä ruoasta, rentouttavasta spa & saunahetkestä ja pitkään nukkumisesta herkullisine aamiaisineen päättäen viikonlopun kierrokseen Seurasaaressa. Oli hienoa kokea Helsingin juhannus ilman suuria turistijoukkioita (esim. jälkimmäisessä kohteessa) kahdestaan miehen kanssa.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että saatamme juhlia hääpäiväämme isommin vasta joko vuonna -23 tai -29 (juu, tarkistimme kalenterista mille viikonpäiville hääpäivämme sattuu seuraavan kymmenen vuoden aikana!). Siinä ajassa ehdimme ainakin kerryttää juhlabudjettia ja laittaa pihammekin kuntoon. Visio ja suunnitelma kun on jo valmiina, niin siitä on sitten helppo jatkaa toteuttamista vuosienkin päästä. Plussana se, että vauvakin on sitten jo ainakin taapero!
Vaikka juhliminen on hauskaa ja erityisesti yhdessäolon juhlistaminen on tärkeää, olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, ettei yli kymmenen vuoden yhdessäoloon riitä vain ne suhteen huippuhetket ja kohokohdat.
Ei yhteinen koti, eikä yhteiset lapsetkaan ole se liima, joka pitää meidät yhdessä, vaan se kova työ ja kompromissien hallinta. Kovalla työllä tarkoitan sitä, että näkee vaivaa huomata toisen tarpeet, jotka saattavat poiketa täysin omista. Tarkoitan kovalla työllä myös toisen ymmärtämistä syvemmällä tasolla. Vaikka itse ajattelen olevani hyvä ihmistuntija, on minunkin täytynyt myöntää, ettei sitoutuminen toiseen ihmiseen ole yksinkertaista ja ns. kerrasta sovittua, vaan ‘yhdessäolon sopimusta’ päivitetään jatkuvasti.
Olen itse ihmisenä melko monimutkainen persoona ja uskon, että yhteiselo kanssani ei ole mitään maailman helpointa ja ruusuisinta, joten olen joutunut myös katsomaan peilistä useamman kerran parisuhteemme aikana ja onneksi olenkin. Minun parisuhdeonneni ei ole loppujen lopuksi toisesta kiinni, vaan siitä, mitä itse olen valmis tekemään sen eteen. Tottakai tyytyväiseen parisuhteeseen kuuluu vastavuoroisuus, jotta homma pysyy tasapainossa.
Parisuhteen ei mielestäni kuulu olla helppoa. Mutta ei myöskään rakkauden olla vaikeaa. Kunhan kävellään käsi kädessä kultaista keskitietä. Ainakin taas seuraavat kymmenen vuotta!
Mitä minulle kuuluu?-juttusarjan neljäs artikkeli pitää sisällään puhetta odotusajasta ja vauvasta. Viimeinen kolmannes lähenee loppuaan ja maaliviiva jo häämöttää, jännittävää! Mikäli aihe sinua kiinnostaa, viikon päästä taas täällä uutta luettavaa!
Juttusarjan edelliset artikkelit voit lukea tästä ja tästä.
Instagramin ja Facebookin kautta pysyt kärryillä uusimmista julkaisuista myös blogin puolella!